sunnuntai 12. helmikuuta 2017

FFXV - Kun Kaikki Vetää Tunteisiin Tai Jotain



Kun näin monta vuotta takaperin ekoja trailereita FFXV:hen liittyen olin et jei uus FF-peli, et millanenhan siitä tulee. Kun silloin kuulin huhuja mahdollisesta Romeo ja Julia-tarinasta mul meinas tulla stoppi, koska koko ajatus särähti korvaan et voisko Square-Enix oikeesti toteuttaa jotain niin nähtyä...

Onneksi mun pelot osoittautui vääräksi.

Kun peli sitten ilmestyi viime vuoden puolella, ostin sen itselleni aikaisena joululahjana ja vaikka en sitä nonstoppina pystynyt pelaamaan jatkuvasti, peli vei minut silti mukanansa. Onhan tää FF-peli, joka on taas jakanut mielipiteitä, että jotkut haukkuu tän ihan suolle ja jotkut ylistää. Mä kuulun siihen ylistämisen joukkoon, vaikkakin näin tässä pelissä muutamia mua häirinneitä asioita, joista myöskin kerron tässä pienessä "arvostelussani".


Aloitetaan vaikka tarinalla. Tarina oli minusta loistava. Simppelisti kerrottuna tarina tapahtuu meidän maailman kaltaisessa Eosissa, joka on jakautunut kahteen valtioon. Tässä maailmassa kuningaskunnilla on ollut omat kristallit, mutta ainoa jäljellä oleva kristalli on Luciksen kuningaskunnassa. Tästä kristallista käytiin kylmää sotaa kauan, kunnes rauha saatiin sovittua. Rauha ei tietenkään kestä vaan sotilasvaltio Niflheim hyökkää Lucikseen, vallattuaan ekaksi muitakin alueita itselleen, ja yrittävät saada viimeisen kristallin hallintaansa.

Tässä sitten ihana päähenkilömme, Luciksen prinssi Noctis Lucis Caelum alias Noct, astuu kuvaan kaveriporukkansa kanssa ja pyrkivät estämään nämä aikeet. Niin ja pitäis päästä naimisiinkin Tenebraen prinsessa Lady Lunafreyan kanssa.

Tarina on siis hyvin simppeli, mutta silti se vei mut kokonaan mukanansa. Tarina kerrotaan 14 chapterissa, mutta ne ovat todella lyhyitä. Ja tässä päästään yhteen kompatuskiveen tässä pelissä, joka ainakin mua hieman häiritsi. Eli siihen, miten lyhyessä ajassa itse päätarinan oikeastaan pelaa loppujen lopuksi. Pelasin peliä yhteensä yli 70 tuntia, mutta itse päätarinaa sen 20-30 tuntia. Loput ajasta meni lukuisiin sivutehtäviin, mitä tässä pelissä oli todella paljon, enkä edes pelannu niitä kaikkia. Päätarina jäi siis mulla ainakin pariin otteeseen vähän sivuun kun oli monta tuntia pelannu sivutehtäviä. Piti pari kertaa ihan kerrata, mitä oli siihen mennessä itse päätarinassa tapahtunut.

Mutta se, että sivutehtäviä oli paljon ei oikeastaan loppupeleissä haitannut, koska pelissä pääsi seikkailemaan tosi vapaasti ympäri maita ja mantuja joko jalkaisin tai ihanalla Regalia-autolla. XV:n maailma on laajuudeltaan tosi iso ja paikkoja oli tutkittavaksi välillä ehkä vähän liikaakin. Mutta sivutehtävät ovat tässä pelissä todella hyvä ekstra kerätä ekspaa ja taitoja hahmoille ja saada rahaa auton tankkaamiseen, yöpymiseen ja syömiseen. 
Missä päästäänkin yhteen suosikkiasiaani, eli telttailemiseen. Musta tää oli yksiä tän pelin helmiä ihan vain siitä syystä, koska joidenkin sivutehtävien aikana piti seikkailla alueilla, joihin ei päässy autolla. Telttailu mahdollisti level uppaamisen alueilla mihin ei välttämättä helposti päässyt ja toi lisämaustetta koko peliin.


Altissian kaupungista kuvaa. Uskomattoman upeaa, eikö? :)

Mutta! Vaikka XV:n maailma on hyvin laaja niin muutamat alueet jäivät hyvin vähäiselle huomille ja näistä varsinkin Altissia-kaupunki harmitti mua eniten. Se kaupunki oli aivan TÖRKEEN MIELETÖN ja itse pelissä kerkesit seikkailemaan siellä vain muutaman hassun tunnin. Itse tykästyin Altissiaan aivan älyttömästi ja siksi se oli minusta todella harmi, että tämä upea kaupunki jäi aivan liian vähäiselle huomiolle. 

No, maailma on tosiaan loppupeleissä laaja, tutkittava ja henkeäsalpaava. Mites sit hahmot?


Tän pelin hahmokaarti on todella mahtava ja varsinkin tämä neljän jätkän päänelikko ehti kasvaa pelatessa mullekin kuin ystävä-/velihahmoiksi. Rakastin yli kaiken miten koko pelin ajan nää neljä hahmoa heittivät läppää, tukivat toisiaan ja tarpeen vaatiessa potkivat toisiaan perseille.


Itse pelin päähahmo, Noctis, oli mulle alkuun hieman sellainen kasvoton. Siinä, missä melkein heti pelin alussa huomasin muiden jätkien luonteenpiirteet ja yksilöllisyyden nii Noctis pysyi mulla kasvottomana melkein puolet tarinasta. Jokin mulla pisti kampoihin, etten osannut tutustua häneen alkuun kunnolla. Mutta kun lopulta tutustuin, hänestä tuli todella loistava hahmo, joka kasvoi pelin aikana nuoresta miehestä täydeksi mieheksi (jos niin voi sanoa xD). Rakastan sitä, että Noctis ei ole sankari, joka nauttisi olla sankari. Hän ei tee sitä koska haluaa, hän tekee sen koska se on hänen velvollisuutensa. Siinä osasyy miksi pidän hänestä.


Ignis Scientia, tän nelikon "aivot" ja Noctiksen lapsuudenystävä, oli hahmo joka vei sydämeni heti ensihetkistä kun tämän pelin pelaamisen aloitin. Siis mä menetin sydämeni suoraan sanottuna tälle hahmolle. Hän on vakava, mutta silti välittää ja osaa myös olla humoristinen. Hän on se kaikkien isovelimäinen hahmo, jolla on kaikkien kunnioitus. Vaikka hänen sokeutumisensa tuli mulle täytenä yllätyksenä (ja se alkuun tuntui epäreilulta) niin samalla tykkäsin ajatuksesta törkeen paljon, koska se toi lisää syvyyttä koko nelikkoon, kun pelin aikana hahmot yrittivät totuttautua siihen ettei yksi heistä näe enää mitään.
Tosin tätä Igniksen sokeutumista ei näytetty. Se vaan tapahtui Altissian Leviathan-taistelun lomassa (joka oli koko pelin vakuuttavin ja siistein taistelu, jos multa kysytään) ja mua häiritsi ettei sitä näytetty. Olisi ollut mukava nähdä miten hän näkönsä menetti vaikka jotakuta pelastaessa tai jotain. Se, että se vaan tapahtu, oli musta vähän mälsää.


Sitten on Gladiolus Amencitia alias Gladio, joka on porukan se niin sanottu kilpi ja voima samaan aikaan. Ja huumorimies, joka on valmis suojelemaan ja tukemaan ystäviänsä. Ja tarpeen vaatiessa potkimaan heitä myös hanurille, kuten hän eräässä kohtauksessa teki Noctille. Gladio välittää aidosti ystävistään ja perheestään, joka huokuu hänestä, vaikka hän hieman karskilta näyttääkin (tai siis tosi komealta x) ). 


Ja sitten vielä lopuksi päästään Prompto Argentumiin, johon koin pelin aikana eniten yhteyksiä luonteellisesti. Koin samaistuvani tähän hahmoon niin monella tavalla ja siksi pidinkin hänestä Igniksen jälkeen eniten. Hänellä on omat synkät hetkensä pelin aikana, mutta silti nää kolme muuta pitää häntä veljenänsä ja ystävänänsä, joka on musta vaan niin ihanaa. Plus Prompton kaikki vitsit ja heitot pelin aikana on niin ehtaa kultaa, et pisti huonoimpinakin hetkinä vain hymyilyttämään.


Noctiksen ihastuksen kohde ja tuleva morsian Lunafreya oli minusta todella kaunis hahmo, mutta jäi hyvin pelkistetyksi itse pelissä. Tarinan aikana hänestä huokui kyllä se ymmärrys, miksi hän on rakastettu prinsessa, mutta esimerkiksi hänen kuolemansa ei osannu ottaa sydämestä yhtä paljon kuin mitä Igniksen näön menetys aiheutti mulle. Luna jäi mulle tosi vähäiselle huomiolle, mikä suoraan sanottuna harmitti, koska hän oli kuitenkin tarinan suhteen todella tärkeä.
Plus en voi sille mitään, että nään hänet jonain Kingdom Heartsin Naminen isosiskona :'D Mutta hän on silti kaunis hahmo ja hänenkin ansiostaan Noctis kasvoi tosi paljon tarinan aikana.


No totta kai sitten on itse pääpahis Ardyn, josta tykkäsin ihan mielettömästi. Hän ei ole paha jostain tietystä dramaattisesta syystä, hän on paha, koska on paha ja haluaa valtaa. Hän osaa olla ilkeä, juonitteleva, väkivaltainen, mutta silti humoristinen. Jos voin rehellisesti sanoa ja sanonkin niin Ardyn on yksiä parhaimpia pelipahiksia, joita olen koskaan tavannut ja tulee varmasti pysymään tässä asemassa aina. Plus rakastin hänen enkkuääntä ihan mielettömästi!

Mitä muuta voisin sanoa tämän pelin hahmokaartista? Moni hyväkin hahmo jäi tosi vähälle huomiolle. Näistä voisin ottaa kolme suosikkiani esille, jotka ovat Ravus, Aranea ja Iris. Kaikki nää kolme oli mielettömän loistavia hahmoja, mutta harmi kyllä jäivät tosi vähälle huomiolle. Tosin Iriksen ja Aranean kanssa pääsi pari kertaa pelaamaan samassa partyssa, mutta silti naishahmoiksi he jäivät tosi vähäiselle huomiolle, mikä harmitti. 

Muutenkin naishahmojen vähäinen huomio tässä tarinassa häiritsi mua, koska naishahmoja ei voi koskaan olla liikaa. Tämän vuoksi olisi ollut siistiä, jos päänelikosta edes yksi olisi ollut naishahmo (esim Prompto tai Gladio naishahmona ois toiminut tosi hyvin), mutta eipä tuossa partyssa ole mitään valitettavaa niin annan mennä läpi sormien.  Nii joo ja olihan Hammerheadissä tää tissi-Cindy, mutta se ei hahmona mua hirveämmin liikuttanut. Mitä nyt Prompton ihastus häneen oli törkeen sulosta.

Mitä sitten ääninäyttelystä voisi sanoa? Mä pelasin pelin itse enkuksi, koska mulla FF-pelit on pelejä, joita en oikein osaa kuvitella pelattavan muulla kielellä. Japaniversiosta en voi siis sanoa mitään, mutta enkkudubista tykkäsin törkeästi. Pelissä ei ollut mulle hirveesti entuudestaan tuttuja dubbaajia, joka oli musta kiva niin en kuullut mitään muuta hahmoa dubattavan hahmon tilalla. Jokaiselle hahmolle oli onnistuttu löytämään juuri oikeanlaiset äänet ja he vetivät roolinsa tunteella. Erityisesti Igniksen brittiaksentti oli mieleeni <3 >:)

Pelin grafiikoista tuskin tarttee erikseen mainita vai? No vois sen verran sanoa, että ne ovat törkeän uskomattomat. Square-Enix ei koskaan petä graffojen suhteen ja mun mielestä XV:ssä näkyy, miten huipulla he ovat tällä hetkellä. Pienetkin yksityiskohdat pelissä on suunniteltu niin viimeisenpäälle, mutta peli on sellasta silmäkarkkia ainakin mun silmille että teki vaan välillä mieli jäädä ihastelee ympäristöä hetkeksi paikoilleen.

Pelin musiikkikaan ei taaskaan petä millään muotoa. Juuri tietynlaisiin kohtiin/paikkoihin on saatu luotua juuri oikeanlaista musiikkia. Varsinkin taistelukohtauksissa olevat rallit olivat erityisesti mieleeni. Tän pelin ost osaa luoda juuri sen oikeanlaisen tunnelman kohtauksiin, missä sitä on käytetty.

Sitten tullaan yhteen isoon miinukseen mistä en nauttinu pätkääkään koko pelin aikana ja siinäkin musiikki osasi olla jopa ahdistavaa välillä.
Pelin aikana Noctis etsii ystäviensä kanssa erilaisia aseita, jotka hänelle kuuluvat ja ne tehdään erilaisissa kaivoksissa ja luolastoissa, jossa sun ainoat valot on jätkien taskulamput ja toistensa tuki. Nää oli välillä mulle tosi ahdistavia pelata, koska niihin kohtauksiin oltu saatu luotua aitoa kauhupelin elementtejä, puhumattakaan siitä että kaikenmaailman örkit saatto hyökätä minkä tahansa kiven tai nurkan takaa kimppuun. Voin sanoa, että näissä kohtauksissa sydän hakkas tuhatta ja sataa enemmänkin kuin kerran ja säikähdettyä tuli kans enemmän kuin kerran.
Yks ehdottomia inhokkikohtiani oli pelin loppupuolella, jossa Noctis joutui yksin seikkailemaan laajalla alueella ilman aseitaan ja taikaansa pelkkä sormus apunansa. Ja siellä olikin sit örkkejä, joilta piti piiloutua jos ei halunnu välttämättä taistella heitä vastaan. Se oli kyl yksii pelin jännittävimpii kohtauksia, puhumattakaan siitä että kesken kaiken Ardyn saatto alkaa puhuu siel Noctikselle kaikkee ironista.
Huhuhuh, et jos kuvittelin ettei FF-pelit vois koskaan mennä kauhumaisiksi niin olin kyl väärässä xD

Se, miten peli sai mut tuntee mut niin erilaisia tunteita pelaamisen aikana on jo paljon. Hahmojen ja tarinan kanssa tuli naurettua, suututtua mut myös itkettyä. Varsinkin pelin loppu meni mulla niin tunteisiin, että kun lopulta pääsin pelin läpi, mul meni koko loppuilta itkettyä vaan sen takia, että tarina kosketti enkä ois halunnu sen pelin loppuvan. Tarina ja varsinkin tää päänelikko muodostu mulle niin tärkeiksi että se loppu tuntu niin kamalta. Kun porrukka puhuu siitä, että jostakin hahmosta/hahmoista tulee niin tärkeitä että ne tuntuu kuin perheenjäseniltä, mulle kävi sama näiden jätkien kanssa. 
Yks syy miks välillä vitkuttelin tän pelin kans oli rehellisesti se, etten ois halunnu sen loppuvan. Mut onneks pelin voi aina pelata uusiks läpi eiks vaan? ;)


Jos muutamia pienii ekstrahuomioita voisi vielä sanoa tämän pelin suhteen niin ainakin chocoboilla ratsastaminen on yksi niistä! Pelissä tulee aika, jolloin ei voi Regaliaa käyttää niin oli mahtavaa ratsastella chocoboilla. Tosin mulla välillä saatto mennä yli niistä chocoboista intoilu kun lässytin niille kuin koiranpennuille konsanaan xD Mut minkäs tekee et ne on niin suloisia!
Sitten myöskin nämä ekstrataidot, joita päänelikolla oli joita niitä harrastamalla sai levelupattua. Noctiksella oli kalastus, Igniksellä kokkailu, Gladiolla selviytyminen ja Promptolla valokuvaus. Varsinkin valokuvaus oli mieleeni ja aina vastasin myöntävästi, jos Prompto halusi käydä nappaamassa yhteiskuvia jostain ja pitihän niitä tallettaa itselleen. Yksi mikä sitten loppupäätä pelissä otti sydämestä olikin sit valita kuva, jonka Noctis ottais mukanansa muistoksi ennen viimeistä taisteluansa. Se olikin vaikea valinta silloin...

Mutta mutta, XV tuli pelattua ja tykkäsin hirveesti. Se jätti mulle käteen mahtavan tarinan ja hahmot, jotka loivat mulle suuren pelikokemuksen jonka aion kokea uusiksi heti kun vain ehdin.

Kelle sitten suosittelen Final Fantasy XV:tä? Noh, uskaltaisin suositella sitä melkein kenelle tahansa rgp-peleistä kiinostuneille, myös sellaisille jotka eivät ole ennen FF-pelejä pelanneet. Ja melkeinpä kenelle tahansa vähääkään FF-peleistä tykänneille suosittelisin tätä myös. Tämä on peli, joka mun mielestä kannattaa pelata läpi edes kerran elämässään.


Mutta FF XV ei loppunut ihan pelkästään peliin vaan katsastin heti perään vielä tämän Kingsglaive-leffan ja Brotherhood-animen.


Kingsglaive-leffan katsoin englanniksi dubattuna ja tarina kertoo tapahtumista ennen kuningas Regisin (Noctiksen isän) kuolemaa ja miten Luciksen valtakuntaan hyökättiin. Yhtenä tärkeänä hahmona nähdään nuori mies Nyx, joka kuuluu kuninkaan eliittisuojelusporukkaan Kingsglaiveen ja hänen näkökulmastaan melkeinpä leffan juoni menee, mikä oli minusta todella loistavaa. Leffa oli yhtä upea kuin itse pelikin. Ja varsinkin elokuvan musiikki oli mieleeni. Myös enkkuäänet olivat loistavia, vaikka hämmensi kuulla Lena Headey Lunafreyan äänenä ja Sean Bean Regisin äänenä. Tuntu kuin ois kuunnellu Ned Starkin ja kiltimmän Cersein juttelevan keskenään :'D

Mutta leffa on kyllä ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos FFXV upposi yhtään. Tää leffa anto mulle varsinkin lisää syvyyttä Lunafreyan-hahmoon, mikä oli tosi kiva.


Sitten oli tämä Brotherhood-anime, joka piti sitten katsoa japaniksi, koska enkkuversiota ei ollut saatavilla. Mutta sen kesti hyvin, koska jaksoja oli vain viisi kappaletta ja jokainen jakso kesti sen 11-17 minuuttia. Näissä jaksoissa käytiin läpi sitä, miten päänelikko ovat tutustuneet toisiinsa. Tai oikeastaan miten Igniksestä, Gladiosta ja Promptosta on tullut läheisiä Noctille. Tää sarja oli kans hyvä ja kivasti kertoi lisää tietoa Noctin luottomiehistä.


Piirrokset © Herainia
Final Fantasy XV © Square-Enix
FFXV-kuvat löydetty ympäri Googlea ja FFXV omasta Wikipediasta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti